Höpöttelijöitä, jankuttajia, vittuilijoita ja heidän yleisönsä

(Kuva: Jari Kähkönen) Kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia, mutta he eivät välttämättä silti
kuulu yhteen.

Tiedän. Loppuunsahattu aihe, mutta luin Timo Soinin Plokista yhteiskristilliseen tapahtumaan osallistumisesta. Siinä nimimies toisti – jo perusviestinsäkin osin muodostavan – ihmisen valtavan tarpeen tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi. Sekä olipa Pasi Huttusen höpöttelijäkolumnikin Outokummun Seudun printissä.

Oma höpöttelyntarpeeni tai -sietokykyni on vähentynyt iän myötä. Kun näet tarpeeksi monta kertaa pettyy ja turhautuu, luukut yksinkertaisesti menevät kiinni eikä liki ole enää tulemista. Lapsena olin liian avoin sekä puhelias silkkaa hölmöyttäni. Nuorena olin pitkään omituinen yhdistelmä naiiviutta ja pikkuporvarillista sovinnaisuutta. 

Paras olisi, kun yksikään näköetäisyydelle sattuva ei erehtyisi luulemaan minusta yhtään mitään tuppisuisuuteni ja katsekontaktista kieltäytymisen vuoksi, mutta se taitaa olla – ihmisistä puhuttaessa – liikaa pyydetty. Että älä nyt ainakaan tervehdi, koska – jos emme tunne –  jäät vastausta vaille. Sekä nuo vittuilut sinä muuten syöt.

"Paras olisi, kun näköetäisyydelle sattuva ei erehtyisi luulemaan minusta mitään, mutta se taitaa jo olla liikaa pyydetty."

Jos minussa on jäljellä rahtustakaan Soinin kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarvetta, tyydytän ne vain jo tuntemieni seurassa eikä tämä ole ikinä katsojaurheilulaji. Se on aihetta kirjoittaa, kun nyt muistan uudemman kerran vastenmielisyyden, joka heräsi Huttusen valitellessa tylsyyttä autokorjaamolla.

Esimerkkejäkin tulee mieleen. Olimme lukiossa ja saaneet lauantaihomman – mennä museoon, taidenäyttelyyn. Sen katsottuamme – olimme porukalla – talon kahvilassa tarinoiden niitänäitä – tottakai rekisteröin sen yksinään istuvan äijän. Naamasta päättäen taisimme suorastaan olla hänelle sen aamupäivän paras huvi.

Niinikään; ollessani jo keski-iän kynnyksellä jalkautuneena keskustassa – jäin hetkeksi suustani kiinni – omaa mailiaan naapurissa talsivan toverin kanssa. Ja eikä aikaakaan, kun kolmanneksi pyöräksi änkeytyi joku kovasti iloinen nobody siviilinainen. Erottuamme tämä yritti pyytää minulta tuotantoautokyytiä!

"Höpöttely saattaa myös olla joillekuille katsojaurheilulaji tai kesäteatteri kuten Pasi Huttunen kirjoitti kolumnissaan."

Todentotta. Vakavikkona olen tietenkin myös saanut osani näistä omasta mielestään hauskoista tyypeistä, jotka yrittävät pitää – ennalta sopimatta tai palkkiotakaan jakamatta – osana omaa show'taan. Siitä voi myös päätellä tylyyteni asteen, jos joku helposti pitkästyvä ylivilkas tyyppi alkaa tänä päivänä kerjätä huomiotani.

No, sitten ne vinkuvat ylimielisyydestä – keksikää jotain uutta – tätä on hoettu jo siitä asti, kun lakkasin lapsellisesta liika-avoimuudesta. Mitä sanomista ventovierailla on toisilleen? On aika törkeää olettaa välillämme olevan aina yhteinen tila kohdata ja ymmärtävämme toisiamme automaattisesti. Ei edes kuunneltu mitä toinen puhui.

Vai luulenko olevani muita parempi? Sehän on se toinen klassikko, kun en suostu tekemään itsestäni – hyi saatana – ”yhteisöllistä” viihdettä teeskentelemällä, jotten muka tajua minulle eikä kanssani naurettavan. Todentotta – olin peräti humalassa äijien mökkireissulla, – mutta kuka tuo on ja mistä lähtien hän kuului joukkoomme?

"Jos et sovi asiasta etukäteen etkä jaa palkkiotasi, kuinka voit luulla minun haluavan osallistua show'husikaan?"

Siispä – minua ei kiinnosta, että mikä niin kutsuttujen tunne- ja kaveritaitojen opettaja tai spärrän aktiivi vastaani mahdollisesti siunaantuikaan – ihan turha vongata vastaamaan tervehdykseen, small talkkia eli mölähtää ”onko kaikki hyvin”. Sittenkään jos äänenlähde sittenkin olisi joku paikkaansa etsivä ihmisen erauspentu.

Toljottamiseen ja kuikuiluun en mieluiten reagoisi lainkaan, sillä periaatteessa ”katsoa saa vaan ei koskea” – raja alkaa löytyä jahka tämän lisäksi aletaan ilveillä. Vai voi ei – kokiko se juuri siksi olonsa kyllin turvalliseksi – uskaltautuen sittenkin puhumaan? Ymmärrän. Höpöttely on vain inhimillinen perustarve.

En tarkoituksella nolaa ihmisiä puhumalla heille proseduraalista, valtiososialismista, pogromeista tai kansallisbibliografiasta, mutta ne olivat senhetkisen teeman substanssiasioita, jotka kiinnostivat minua. Opi siis sinä tämä: kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia, mutta he eivät tästä huolimatta kuulu yhteen.