Pohjois-Karjalan – puolituttujen maakunnan – niin kutsuttu yhteisöllisyys

(Kuva: Jari Kähkönen)

Taannoisen Sunnuntaisuomalaisen Rääkkylä-Luoto -jutussa – ensinmainitussa asuvan – taitelija-opettajaperheen lapsi sanoi yhteisöllisyyttä olevan, jos on yhteisöllinen eli löytää sen oman ihmisensä. Muuten voi havaita olevansa aika totaalisen yksin. Taidatkos sen paremmin sanoakaan, kirjoitti Topelius.

Luuletko minun olevan jotain vailla – sinulta?

Ei nappaa kirjoittaa karjalaisten rasittavuudesta – sitä tuskin viitsin ajatellakaan. Pöytälaatikonpohjalistauksessa luki kuitenkin jo ”lauman lupa, ryhmän hyväksyntä” Simo Routarinteen Statusviestinnän jäljiltä ja sitten Pogostan Sanomissa ilmestyi Mervi Nevalaisen välittämiskolumni.

Minulle te nyt olette lähinnä pieni näkö- ja kuulohaitta

Olin kirjaston omatoimiajalla lehtiä lukemassa. Sisään kirjautuessani huomasin, että insinöörit ovat iskeneet – yrittävät valoja tutkille, jos vaikka selektiivisestikin, – mutta kyllä se on silti ihan paska ajatus. Sellaista sattuu julkisissa palveluissa, kun on rahasta niukkaa ja moraalinen paniikki pakottaa.

Kun ei lopettaakaan voi, on pakko jatkaa

Otsikko on vastaukseni lapsuudenkaverini puhelunlopetusrepliikkiin äskeisenä myöhänä, kun tuli kumpaisenkin aika siirtyä iltapuhteisiin. Todellakin; näin sitä on asiat nähtävä, vaikka tarkoittaisi silläerää muutakin kuin tuttavallisen jutustelun kerrallista loppua. Jatkettiin toisena aikana.

En minä tänne kyllä kylähullujenkaan kaveriksi muuttanut

(Kuva: Jari Kähkönen) Tämän kuvan sekä tekstin välinen keskinäinen asiayhteys on
joko sattumanvarainen tai puuttuu täysin.

Minä en ylipäätään tee kävelyitä juttuseuraa saadakseni – siispä – huomionkipeiden originellienkaan sietokykyni ei ole suuri – heidän mahdolliseen ikäänsä katsomatta. Eikö puhumaan alkavilla ventovierailla paikallisilla ole koskaan mitään asiallista asiaa vai kulkeeko katukuvassa pelkkiä kylähulluja?

Jengi, reviiri ja karjalaisten itsekehu maakuntapäivän edeltä

Maksumuurin takaisesta taidekritiikistä päähäni jäi ote teoksen juonesta; oli muutettu Kainuuseen erakoksi, mutta ympäristökatastrofi toi äkkiä reviirilleen muita ihmisiä. Loppukesän mitääntekemättömyydessä katsoin uudelleen Hakiksen jengi -dokumentin. Sekä kuunlopussahan tuokin taas on, lehdestä luin.

Hyvät karjalaiset, ruuti on jo keksitty – tuo teidän runopuheenne on pelkästään noloa

Hämmästyneenä luin Joensuussa painetusta, sanomalehdeksikin mainitusta Karjalaisesta, että te pidätte Joen yössä ”suohonpuhumiskilpailun”. Ettekö te tiedä sen olevan sota-aseena arvoton, koska ruuti on jo (aikoja sitten) keksitty? Kulttuurimuotona mokoma taas on jälkeenjäänyt ja yksinkertaisesti nolo.

Ärsyttämisessä on fifty-sixty tsäänssi, ettet tykkääkään saamastasi huomiosta

(Kuva: Jari Kähkönen) Ihmiskontaktin ja kohtaamisen tarve voi käydä
niin suureksi, että toisia aletaan ärsyttää tarkoituksella.

Olipa kerran työyö; piirivartijana pidin luvallista taukoa tehtaanportilla mikroaaltoeinettä naamaani työnnellen, kun sen vuoroesimies poistui paikalta. En yhtynyt tervehdyskuoroon, kosken kyennyt; hän pysähtyi, kääntyi takaisin sekä katsoi päin. No, – sanoinpa sitten minäkin, – kun nielaistuani sain taas puhutuksi.

Julkkis!?

(Kuva: Jari Kähkönen) Vakiintuneen toimituksellisen
käytännön mukaisesti kuvan ja tekstin välinen asia-
yhteys on joko sattumanvarainen tai täysin puuttuva.

Kiitos vaan YLE-kolumnisti Aleksis Salusjärvi; juuri tuota sulan veden aikaista arkeani surkeuttavaa tosiasiaa en olisi välittänytkään kohdata, vaikka kai minä olin sen periaatteessa aina tiennyt. Myös Pirren Visa Koiso-Kanttilan Huostassa-dokumentissa kuvaama nuorelle hokeminen kosketti.

Ihmisyyden kamppailu

(Kuva: Jari Kähkönen)

Luin Karjalaisesta Riikka Mahlamäki-Kaistisen Sunnuntaisuomalais-jutun kokeneesta vaihto-oppilasperheen äidistä Sanna Huovilasta. Oli pyytänyt saksalaisteiniä seuraansa, pois internetin syövereistä. Tällöin tämä töräytti:"En ole täällä sinua viihdyttämässä." Aika hyvin sanottu, siltä teiniltä nimittäin.

Et kuulu meidän joukkoomme, koska olet viherpiiperö

Otsikkoluonnos piirtyi lyijykynällä cahieriin paikallislehtitorstaina Ismo Tuormaan Ylä-Karjalan kolumnista, jossa käsiteltiin kulttuurin ja ympäristön arvostamista Pohjois-Karjalassa. Kaikesta päättäen; kokemusta on, mutta on myös tehty hieno juttu Suvi Komsasta Apuun, minkä olen niinikään lukenut.

Saako tälle edes nauraa?

Menin katsomaan Teatteri Rajarikon, – jonka ensemblen muodostavat Riveria Niittylahden näyttelijäntyön opiskelijat – Pasi was here -näytelmää NÄYTTÄMÖ -teatterissa Joensuussa. Ohhoh. Kylläpä oli Veikko Nuutinen käsikirjoittanut väkevän oivaltavasti ja Janne Hyytiäisenkin dramaturgiset vedot osuivat täysin.

Korkealentoisuudesta ja suurisuuntaisuudesta luopuminen

Hah-hah-haa. Asettuvatpa opon sekä työnhaun testipsykologin puheet taas kerran arvoonsa. En minä proletaarin poikana liittänyt koulutukseen minkäänlaista arvoa; ja armeija opetti, että valtaa joko on tai ei ole – jokainen luullakseen kadehtimaan laittava, eli häpäisemistä yrittävä, hukkaa vain aikaansa.

Nuoren Kontiolahden ääni

(Kuva: Jari Kähkönen) Tiesinhän minä, että olin joskus mokomankin ilmoitustaulun valokuvannut.

Olin päivittäisellä – useimmiten iltaisin suorittamallani – kävelyllä ja pysähdyin tavanmukaisesti kirkonmäellä ulkoilmoitustaulun kohdalla; olin luonut katseeni yleisesti eteenpäin Koulukeskuksen parkkipaikan suuntaan. Alueella kulki useita nuorista koostuvia porukoita, joista yhden kolmikon yksi jäsen pyrki juttusille.

Perusmörkö: Mikä se tuokin luulee olevansa

Kiitos Eija Komulle ajatuksesta Karjalaisen kirjallisuusarvostelussa. Sanottiin ääneen karjalaisten olevan kateellisia; itse arvioidun työn viisauksiin taas kuului samojen olevan niin kitsaita kehumaan kuin huonoja kehuja vastaanottamaankin. Oliko kynänainen tosiaan oikeasti erehtynyt muuttamaan tähän maakuntaan?

Ainoa aika vuodesta, kun Pohjois-Karjalassa asuminen on jokseenkin siedettävää

Tässä iltana eräänä suunta oli kävellen kotiin päin, kun kaksi polkupyöräilevää teini-ikäisiksi pikkutytöiksi oletettua ohitti. Oikeanpuoleinen kääntyi liikkuvan vehikkelin selässä ja ohjaimissa olemisesta huolimatta taakse niin, että naama oli kokonaan minuun päin. Eikä silti tapahtunut liikenneonnettomuutta.

Yksinäisyys

(Kuva: Jari Kähkönen)

Loppuviikon YLE:n sisältövirrassa on ollut y-sanaa. Minä en ole yksinäinen enkä kaipaa ympärilleni hovia viihdyttämään, puolituttuja morjestelemaan tai etenkään jotain paras...anteeksi...sosiaalisia seuraajia luulemaan meidän olevan ystäviä. Ei kiinnosta. Turpa kiinni. Katse poispäin ja pysykin etäällä.

Muuttuvan Joensuun ja nykykarjalaisuuden kasvot

Maakuntakeskus Joensuu muuttuu kovaa kyytiä paljastaen samalla nykykarjalaisuuden rumat kasvot. Sikäli, jos ei heittäydytä romantikoiksi teeskennellen, että muka jossain myyttisessä menneessä oli yhteisöllinen ja välittävä kultakausi eikä tällöin tai siellä koskaan sattunut mitään todella pahaa.

Kotiseutu?

(Kuva: Jari Kähkönen)

Olenhan minä jossain syntynyt ja asunut ennen nykyisyyteeni päätymistä. Paikoissa on ollut omat hyvät sekä huonot puolensa, mutten oikeasti ole tainnut olla kotonani ikinä missään – kunhan nyt vain ollut jotakuinkin oloihini tyytyväinen. Karjalaisten kommentit täällä pärskäyttivät siis melkoisesti.

Kun karjalainen normaalisosiaalisuus oli liikaa jo karjalaisille itselleenkin

Olin lukenut puskiksesta kuinka tuntematon vanhempi nainen oli puhutellut kahta joensuista lasta kesken heidän valvomattoman ulkoleikkinsä sekä seurannut vielä perässäkin, kun lähtivät tämän vuoksi kotiinsa. Se oli juuri sitä itseään; karjalaista normaalisosiaalisuutta. Olipa ironista, oli asiasta ajateltava.