Pohjois-Karjalan – puolituttujen maakunnan – niin kutsuttu yhteisöllisyys

(Kuva: Jari Kähkönen)

Taannoisen Sunnuntaisuomalaisen Rääkkylä-Luoto -jutussa – ensinmainitussa asuvan – taitelija-opettajaperheen lapsi sanoi yhteisöllisyyttä olevan, jos on yhteisöllinen eli löytää sen oman ihmisensä. Muuten voi havaita olevansa aika totaalisen yksin. Taidatkos sen paremmin sanoakaan, kirjoitti Topelius.

Luuletko minun olevan jotain vailla – sinulta?

Ei nappaa kirjoittaa karjalaisten rasittavuudesta – sitä tuskin viitsin ajatellakaan. Pöytälaatikonpohjalistauksessa luki kuitenkin jo ”lauman lupa, ryhmän hyväksyntä” Simo Routarinteen Statusviestinnän jäljiltä ja sitten Pogostan Sanomissa ilmestyi Mervi Nevalaisen välittämiskolumni.

Tämä on sivistysvaltio, jossa ihmistä ei jätetä maahan makaamaan

Palauduin kotiinpäin kävellen, kun havaitsin ensin koirantaluttajamiehen kuikuilemassa juuri siten kuten sanaton viestintä tahattomasti kavaltaa, jos on operatiivisen turvallisuustyön kannalta merkityksellistä tietoa. Sitten näin hieman edemmäs hänen taakseen, että mistä oikein on kyse. Pahainen juoppokeikka.

Johan nyt on piru, jos joudun tähtensä työhanskoja ja lukkoöljyä kantamaan!

(Kuva: Jari Kähkönen) No, slingi se on tuokin yksiolkaiminen reppu, vaikka ei ajankoh-
taisena aikana päällä ollutkaan. Eikä kyllä linkkarikaan.

Kävelen. Kirjaston kulmalla näen maassa tulitikkuleikin – onneksi jäähtyneet – jämät; on ollut kylmä tuuli kerrankin paikallaan, kun puhalsi kokeilijoiden tulen sammuksiin heti sytyttyään. Sitten ulko-ovi ei lukitu perässäni, sillä telkensä on niin sinimustana, että elävä kudos olisi jo kuoliossa.

Ja hölinpölinpälin

Istuin liikuntavaivaisen boomerin seurassa tämän kotona, kun ovikellonsa alkoi soida. Isäntä itse tiesi oitis kuka asialla oli. Menin avaamaan puolestaan; seurasi oikeiden istuinten arvonta ja sitten ne alkoivat perinteisen. Kävivät läpi ikävertaistensa asiat; kuinka huonona kukin on sekä miten kurjasti asuu.

Erittäin pohjoiskarjalaisia ongelmia

Mitä minuun tulee – yksinäisyys, ”kiusaaminen” ja toisten ”arvostelu” ovat totaalisesti loppuunsahattuja aiheita – niihin ei pidä paneman enää minuuttiakaan aikaa eikä ilmaiseksi rajattomasti saatavaa bittiäkään. Mutta sitten Miia Hartikainen, Karjalainen sekä maakunnan omat nuoret – hoh-hoh-hoijaa.

Ihminen ei – väitetysti – näe, koska hän ei edes tahdo katsoa

Olin aiemmin sitä mieltä, että talvi oli ainoa aika, kun Pohjois-Karjalassa asuminen ei vituta. Sitten seitsemänkympin ja seniliteetin välissä olevat hyvänpäiväntutut sekä ventovieraat kävivät viimeaikoina vaivoiksi pyrkien tarinoimaan niitänäitä. Mihin nuorena sosiaalistui, sitä vanhanakin toistaa.

Jätä sanomatta se, mitä et tohdi sanoa omalla nimelläsi

(Kuva: Jari Kähkönen) Olisikohan jokin noista
– oletetuista poistokirjoista – ollut tajunnanvirtaa?

Tajunnanvirtaromaanien lukeminen on muistuttanut mieleeni, että usein ihminen on itse oma pahin vihollisensa. Tekeytymättä pyhimykseksi, jota en taatusti ole; huomautan keskeisintä olevan kuinka ajattelet eli puhut itsellesi ja kuinka muista. Maailma nyt on mitä on, mutta älä sitä enää pahenna!

Ei ainoatakaan turhaa sanaa tai ylimääräistä katsetta – kiitos

(Kuva: Jari Kähkönen) Tässä kuvassa voi olla – tai olla olematta – viesti.

Olenko tyly runonlaulajien heimoisille, joita tänään ympärilläni pyörii? Ihmiset olettelevat, leimaavat, kyttäävät someja, koettelevat onneaan ja tuputtavat itseään, koska ovat ihmisiä. Ainakin minä olen saanut mokomasta kyllikseni vuosikymmenten mittaan – se on pääsyy suhtautumiseeni.

Elämäntyyliä talvikauden autotarvikelaukusta

(Kuva: Jari Kähkönen) Nyt.

Muistatko, kun vuosia sitten irvailin veropäivän kunniaksi, mitä on olla köyhä ja ajaa ympäri vuoden ulkona säilytettävällä vanhalla polttomoottoriautolla Pohjois-Karjalassa? Vähänpä olisin arvannut laukkuostokseni osuvan samalle viikolle – nyt uudestaan. Vaikka siis asiat eivät ikinä pysy samoina, silti mikään ei muutu.

Jaa-a – Mitähän se tuostakin oikein tulee?

Johan kaksi vuotta vierähtikin, kun on viimeksi ollut asiaa Varkauden Waltterin koulun turvallisuudesta. Yllätyin – en olisi uskonut peräsavolaisen tuppukylän inssien sekä maikkojen riehaantuvan aidanrakennukseen – kakaroiden vartioinninhaikauskin olisi ollut yllätys, jos eivät olisi sanoneet y-sanaa.

Ei ole Kontiolahti mikään onnela ja karjalaisuudestakin löytyy pimeä puolensa

Maakuntalehti kertoi sunnuntaina Liisa Yli-Ketolan bylinellä, että kylässä on rasismin aiheuttamaa pelkoa ja painajaisessa elämisen kokemusta. Sitä en ihmettele yhtään, sillä tiedostanhan toki missä sekä keiden keskellä asun – jokainen täällä on elävinään erillistodellisuudessa ja toivoo ettei itseen osuisi.

Kahdessa aivan eri maailmassa

”Onko joku hätänä?” se keksi sitten kysyä. Olin seisahtunut vain hetkeksi pihalle varmistamaan sähköisen avaaja-sulkijan vetävän liikuntaesteisen läheisen oven kiinni, jotta saan kannetuksi lehtipaperikorin sisällön keräysastiaan. En vastannut ja mainitsin kysyjää pöljäksi ihan hiljaa vasta hetken päästä yksinollessani.

Snobi

(Kuva: Jari Kähkönen) Flanööri kuuluu itäsuomalaiseen katukuvaan kuin punaiset pihjalanmarjat vihreäneulaisen havupuun oksalle.

Olenko snobi? Moiseen itsereflektioon päädyin satunnaisena flanöörinä Itä-Suomen kaduilla; sellainen näet sopii kyseiseen miljööseen kuin punaiset pihlajanmarjat vihreäneulaisen havupuun oksalle. Mielestäni en ole, sillä aloin ylenkatsoa alkuasukkaita vasta kun he itse ensin perseilivät edessäni.

Älä vingu, kerjää sääliä, hölise tai yritä juoksuttaa toista puolestasi

Ongelmanratkaisu on pohjimmiltaan yksinkertaista: korjaa, korvaa, kierrä tai sopeudu. Paitsi, että kaiken viimeksihän ihminen asioita hoitaa; hän haluaa tarinoida, tulla nähdyksi, saada huomiota ja kohdata toisia. On yhtä helppo olla näkemättä ihmistä ongelmansa takaa kuin ongelmaakin ihmisen takaa.

Et kuulu meidän joukkoomme, koska olet viherpiiperö

Otsikkoluonnos piirtyi lyijykynällä cahieriin paikallislehtitorstaina Ismo Tuormaan Ylä-Karjalan kolumnista, jossa käsiteltiin kulttuurin ja ympäristön arvostamista Pohjois-Karjalassa. Kaikesta päättäen; kokemusta on, mutta on myös tehty hieno juttu Suvi Komsasta Apuun, minkä olen niinikään lukenut.

Itä-Suomea ei voi, tule eikä kyetäkään pelastamaan

(Kuva: Jari Kähkönen) Tämä on luonnosvihko. Jos
minulla on ajatus kesken, odota vuoroasi kärsiväl-
lisesti äläkä rupea kerjäämään huomiotani pelleillen.

Istuin aamusydämellä kalsarisillani kartanoni köökin olemattomassa ovenpielessä jakkaralla silmiäni hieroen, kun Ilomantsin kunnanjohtaja Marjut Ahokas piti meillä on -puhetta seurusteluhuoneen nurkassa pajattaneissa ministereoissa. YLE Joensuun Tanja Perkkiö säesti turvallisuuspoliittisesti.

Ihmisillä ei todellakaan ole enää samaa kykyä olla hiljaa

Kiitos otsikosta Jani Halme, Minna Kokkonen ynnä Parikkalan-Rautjärven Sanomat. Kuplautuminen ja yhteisöllisyys ovat lempi-inhokkisanani. Minusta on näet raivostuttavaa kuinka varjollaan sekaannutaan toisten asioihin, sekä tuputetaan aivan käsittämättömän kämyjä ellei suorastaan jämiä mielipiteitä.

Karjalainen kylämentaliteetti turvallisuusriskinä

(Kuva: Jari Kähkönen) Vierevänniemen uimaranta. Arvailen, että roihua oli yritetty makka-
ranpaisto- tai parkkipaikoille, jotka eivät näy tässä kuvassa.

Onnettomuustiedote:”Tulitikkuleikkejä Kontiolahdella. Pelastuslaitos sai tehtävän tulipalo muu pieni Kontiolahden Vierevänniemeen torstai iltana noin kello 18 aikaan. Kohteessa olleet sivulliset henkilöt kertoivat, että noin kymmenen hengen nuorisojoukko oli sytyttänyt asfaltilla autonrenkaan ja roskia palamaan.

Uudelleensuunnittelemassa Pohjois-Karjalaa

(Kuvasitaatti arvostelutarkoitukseen) Pohjois-Karjalan maakuntaliiton
maakuntapäivän mainos vuonna 2023.

Johan minä männäkeskiviikkona pyrskähdin nauruun, kun taas vaihteeksi oli Se Päivä Vuodesta; maakuntaliitto osti maakuntalehden etusivun – vakuuttaakseen kenet ja mistä? Pohjois-Karjalassako ei muka huudella loukkaavasti toisen ulkonäöstä julkisella paikalla seurauksitta sekä uhri hyläten – höpöhöpö.