Kunnanvirastojen lukitut ovet ovat naurettava villitys, osa 3

Saako ilmeisen lopultakin kirjoittaa julkisesti? Kun kerran Polvijärven kunnan viestintäsuunnittelija Jaana Parkkinenkin irvisteli printti-Outokummun Seudussa yleispohjoiskarjalaista villitystä pitää virastotalojen ulko-ovet lukossa virka-aikana. Luulotella, ettei sisään muka pääse ilman sovittua tapaamista.

Kunnanvirastojen lukitut ovet ovat naurettava villitys, osa 2

Taru Tykkyläisen printti-Pielisjokiseutuun tekemän jutun lukemisen jälkeen en näe syytä muuttaa mieltäni.

Kunnanvirastojen lukitut ovet ovat naurettava villitys

Kontiolahden kunnantalon ja teknisen toimen viraston ulko-ovien lukitseminen arkisin päiväsaikaan on erheellinen sekä suhteeton toimenpide väitettyyn päämäärään – asiakaspalvelun ja tietosuojan parantaminen – nähden. Väitän, että vihjattu ongelma – ylettömästi ihmisiä juoksemassa jaloissa – on sepitettä.

Kun ei lopettaakaan voi, on pakko jatkaa

Otsikko on vastaukseni lapsuudenkaverini puhelunlopetusrepliikkiin äskeisenä myöhänä, kun tuli kumpaisenkin aika siirtyä iltapuhteisiin. Todellakin; näin sitä on asiat nähtävä, vaikka tarkoittaisi silläerää muutakin kuin tuttavallisen jutustelun kerrallista loppua. Jatkettiin toisena aikana.

Heitähän tuputtamatta ja olettamatta, sillä et sinä tätä maakuntaa omista

Tiedostan sekä käsitän; luin Itäsuomalaisen kolumnisti Veijo Tuunasen kuvauksen isänsä elämästä. Tämä jätti jopa peltotyöt lähtien tervehtimään ja vaihtamaan kuulumisia, jos näki kulkijan. Se oli silloin ennenwanhaan; kukaan teistä ei elä tuota elämää, joten älkää yrittäkö vedota samoihin sääntöihinkään.

Ei suuremmin kehuttavaa ja sen kyllä ymmärtää

(Kuva: Jari Kähkönen) Arkistokuva; tuo raksa on muuten jo ajat sitten valmistunut.

Usein minulla ei ole kehumista Kontiolahden kunnasta, mutta nyt on. Kuljin urheilukeskukseksi mainitun ohi; näin kaksi mopoikäistä poikaa katselemassa Höytiäiselle auringonlaskuun keskenään puhellen – istuen huoltorakennuksen katolla – kesällä tenniskenttänä olevan jääkiekkokaukalon äärellä.

Kun ei kiinnosta

En muuttanut Pohjois-Karjalaan saadakseni ”kavereita”. Että ympärilläni pyörisi puolituttuja kyselemässä henkilökohtaiset asiani, ja levittelisi ne ympäriinsä joko ymmärtämässään tai parhaimmat naurut antavassa muodossa. Massaan sulautuminen? Olen mitä olen, ja jos en kelpaa, se on vastapuolen ongelma.

Nuoren Kontiolahden ääni

(Kuva: Jari Kähkönen) Tiesinhän minä, että olin joskus mokomankin ilmoitustaulun valokuvannut.

Olin päivittäisellä – useimmiten iltaisin suorittamallani – kävelyllä ja pysähdyin tavanmukaisesti kirkonmäellä ulkoilmoitustaulun kohdalla; olin luonut katseeni yleisesti eteenpäin Koulukeskuksen parkkipaikan suuntaan. Alueella kulki useita nuorista koostuvia porukoita, joista yhden kolmikon yksi jäsen pyrki juttusille.

Itä-Suomea ei voi, tule eikä kyetäkään pelastamaan

(Kuva: Jari Kähkönen) Tämä on luonnosvihko. Jos
minulla on ajatus kesken, odota vuoroasi kärsiväl-
lisesti äläkä rupea kerjäämään huomiotani pelleillen.

Istuin aamusydämellä kalsarisillani kartanoni köökin olemattomassa ovenpielessä jakkaralla silmiäni hieroen, kun Ilomantsin kunnanjohtaja Marjut Ahokas piti meillä on -puhetta seurusteluhuoneen nurkassa pajattaneissa ministereoissa. YLE Joensuun Tanja Perkkiö säesti turvallisuuspoliittisesti.

Sätkysi on ihan oma vikasi

(Kuva: Jari Kähkönen)

Ei minun tarvitse tietää, että kuka on Elmer Andberg; ei kiinnosta. Monimutkaisissa ja epäyhdenvertaisissa yhteiskunnissa laisensa voivat tosin sanoa ääneen keljujakin tosiasioita elämisen ehdoista. Asioita, jotka muuten jäisivät piiloon tekopositiivisen hyvinvoivan normaliteettikuvitelman alle.

Perusmörkö: Mikä se tuokin luulee olevansa

Kiitos Eija Komulle ajatuksesta Karjalaisen kirjallisuusarvostelussa. Sanottiin ääneen karjalaisten olevan kateellisia; itse arvioidun työn viisauksiin taas kuului samojen olevan niin kitsaita kehumaan kuin huonoja kehuja vastaanottamaankin. Oliko kynänainen tosiaan oikeasti erehtynyt muuttamaan tähän maakuntaan?

Ainoa aika vuodesta, kun Pohjois-Karjalassa asuminen on jokseenkin siedettävää

Tässä iltana eräänä suunta oli kävellen kotiin päin, kun kaksi polkupyöräilevää teini-ikäisiksi pikkutytöiksi oletettua ohitti. Oikeanpuoleinen kääntyi liikkuvan vehikkelin selässä ja ohjaimissa olemisesta huolimatta taakse niin, että naama oli kokonaan minuun päin. Eikä silti tapahtunut liikenneonnettomuutta.

Tämä lopputulema ei tunnu juuri miltään

(Kuva: Jari Kähkönen) Teinpä sitten tämän linkkarikuvan, jottei kärjessä olisi
pelkkää tekstiä. Kyllä sillä pullon avaa ja lyijykynän teroittaa.

Että minua ärsytti vuosikymmeniä sitten – blogien ja bulletinboardien aikaan, – kun viiteryhmään kuuluvat yrittivät jatkuvasti anonyymisti kolmannen osapuolen moderoimattomalla alustalla räkyttää tiesmitä ”päähänpotkituksi tulemisesta”. No, sellaisia nuo teini-ikäisen tasoisiksi jääneet pellet vain olivat.

Muuttuvan Joensuun ja nykykarjalaisuuden kasvot

Maakuntakeskus Joensuu muuttuu kovaa kyytiä paljastaen samalla nykykarjalaisuuden rumat kasvot. Sikäli, jos ei heittäydytä romantikoiksi teeskennellen, että muka jossain myyttisessä menneessä oli yhteisöllinen ja välittävä kultakausi eikä tällöin tai siellä koskaan sattunut mitään todella pahaa.

Kotiseutu?

(Kuva: Jari Kähkönen)

Olenhan minä jossain syntynyt ja asunut ennen nykyisyyteeni päätymistä. Paikoissa on ollut omat hyvät sekä huonot puolensa, mutten oikeasti ole tainnut olla kotonani ikinä missään – kunhan nyt vain ollut jotakuinkin oloihini tyytyväinen. Karjalaisten kommentit täällä pärskäyttivät siis melkoisesti.

Emme me tule olemaan puheväleissä koskaan

Näyn kirjoittaneeni toiseksiviimeisenä teksti-ideana silppuriin työntämistä vailla olevaan Cahieriin, että muutettaessa on alkuhuuma kriisivaihe sekä sopeutuminen. Inspiraatio lähti Ilta-Sanomista, jossa Espanjaan muuttaneen naisihmisen kokemuksille oli annettu nettiajalle tyypillinen klikkiotsikko.

Sotkemista kylänraitin sivukujilla

(Kuva: Jari Kähkönen) Kuvituskuva satunnaisesta avoimesta paikasta Joensuussa.

Rippileirillä ilmeni wc:ssä seinäkirjoitus, joka ilmeisesti oli jonkun leiriläisen kutsumanimi. Rippipappi, emäntä ja vahtimestari pohtivat ongelmaa tovin; he keksivät kuuluttaa, että sille-ja-sille on puhelu. Näin tekijä jäikin kiinni ja sai puhdistaa sotkun omalla vapaa-ajallaan. No, ennen olikin ennen.

Te sen päätätte, mitä täällä tapahtuu tai ei tapahdu

Lähimenneessä minulla on ollut lukuisia kertoja aihetta moittia pohjoiskarjalaisia tietämättömyydestä, vähättelystä, vahingonilosta, arvailusta ja feikistä nostalgiasta, kun puheena ovat olleet rikokset tai järjestyshäiriöt. Mutta osataanhan täällä näemmä toimia oikeinkin, jos vain halutaan. Te sen päätätte.

Ah; niin Kaurismäkeläistä, niin kaurismäkeläistä että

(Kuva: Jari Kähkönen) Kai täällä on joskus ja jonkun mielestä kaunistakin.
Palasin kaupasta kävellen pitkin Keskuskadun kevyen liikenteen väylää,
kun tämän kuvan tein.

Kävelen tiellä alamäkeen kunnan vuokratalon välittömässä läheisyydessä. Vastapuolina; puolipitkää, hyvänä päivänä jakaukselle kammattavissa olevaa tukkaa ynnä ylähuulen haivenia kasvattava teini-ikäinen. Sekä korkeintaan viisivuotias pikkupoika, joka seuraa tarkkaan kaikkea mitä ensinmainittu tekee.

Urbanisoituvan maailman liikaempatia

Voivoi. Olenpa minä asumassa merkillisessä pussinperässä erinomaisen typerien sekä sopeutumattomien ihmisten keskellä. Nämä karjalaiset ihan oikeasti luulevat vielä tänä päivänäkin tuntevansa kaikki ympäristönsä ihmiset, sekä tietävänsä heidän asiansa. Ei ole mennyt noin enää vuosikymmeniin, höpsöliinit.