Viestintä ei maailmaa pelasta, mutta oikein tehtynä siitä ei ole haittaa

Toimittaja Minna-Liisa Riestola kirjoitti 8. huhtikuuta Vaarojen Sanomien pääkirjoituspaikan kronikassa drooneista. Pitäisi saada heti tietää kaikki, koska ei ottanut opikseen siteeraamaltaan tv:n asiantuntijalta Viron kokemuksista. Viestintä ei maailmaa pelasta, mutta oikein tehtynä siitä ei ole haittaa.

Empatian puuteko menestystekijä?

(Kuva: Jari Kähkönen) Hyvinvointivaltion jälkeisessä maailmassa useam-
mat kuin aiemmin putoavat ja satuttavat itsensä, koska sellaisia käsit-
teitä kuin yleiskattavuus tai huolenpitovelvoite ei enää ole.

Luin eli katselin YLE:n jutun Patrick Itäniemestä, joka valitettavasti vaikuttaa jälleen kerran vain uudelta meidän aikojemme yksilösankarilta; yhdistävinä tekijöinään kova usko tietoon, karut elämänkokemukset ja alentunut empatiakyky. Voivoi. Ainahan näitä on ollut, mutta kuka teki heistä ilmiön?

Selittäväinen ihminen ja hyvät viholliset

(Kuva: Jari Kähkönen)

Tein tämän otsikon oheen muistiinpanoja ruotsalaisesta poliisipäällikkö Carin Götbladista syyttelemästä sikäläistä tullia maansa jengimurhatilanteesta ja Mika Lintilän Whatsapp-tilin väitetystä tuntemattomasta kaappaajasta. Mitäpä ihmisyys olisikaan, jos asiat pitäisi ottaa asioina sekä tekemisistään vastuu?

Netissä mennään tunteet edellä ja ne odottavat tulevansa viihdytetyiksi

(Kuva: Jari Kähkönen) Nuo olivat kovia pelejä 1980- ja 1990-luvuilla

Jos ennen ei olisi juotettu simpanssia humalaan eikä annettu sille olkapääohjusta leikkikaluksi, kuinka nyt niin monelle toiselle kädelliselle – ihmiselle – on sallittu älypuhelimen käyttö? Tätä kauniimmat sanat eivät ole paikallaan älypuhelimista ja somettamisesta.

Asiaa kirjaston valoista tai vähän niiden vierestäkin

(Kuva: Jari Kähkönen)

Karjalaiset ovat suupalttia heimoa. Kaikkein eniten he rakastavat koirana olemista, jossa toisen – mieluiten viranomaisen tai suuryrityksen, mutta periaatteessa kuka tahansa käy – asioista räkytetään huvikseen. Päämäärä on saada nauraa, kun kohteeksiotettu juoksee tyhjäntakia.

Hätäkeskukseen soittamisen vaikeus, osa 2

Tämä on kaksiosaisen postaussarjan jälkimmäinen osa; ensimmäinen on täällä. Näinpä taas pari sellaista yksityishenkilöiden some-etsintäkuulutusta, että huh-huh. Yksi tapaus on satunnaista urbaania häirikköväkivaltaa ja toisessa on kerrottu julki asioita, jotka olisi tullut ymmärtää jättää vain omaksi tiedoksi.

Hätäkeskukseen soittamisen vaikeus, osa 1

Ymmärrän – jos syntyi pöllipinon päähän, ja sai kasvatusta yhden holkkitupakan verran; tällöin saattaa olla hyvin omaperäinen käsitys siitä mistä tulee soittaa hätäkeskukseen. Eikä siinä muuta, mutta kun ei enää eletä kylän säännöillä, joiden mukaan asiat sovitaan hiljaa keskenään, koska kaikki tuntevat kaikki.

IL-MOI-TA JÄR-JES-TYK-SEN-VAL-VO-JAL-LE

(Kuva: Jari Kähkönen)

Maan alkaessa jälleen avautua parin vuoden koronasulun jälkeen; suunnitellaan, ja on jo ehditty järjestääkin joitain yleisötapahtumia, mutta valitettavasti eräät yleiset ihmistaidot ja -ominaisuudet näyttävät olevan yhä tauolla. Älä ole tietämätön, ennakkoluuloinen, avuton sekä valittele jälkeenpäin Facen puskiksessa.

Varo kieroa turvallisuuskonsulttia

Enpä olisi arvannut, että vuorokausi edellisten päätössanojen jälkeen lukisin mediasta ruotsalaisesta tietovuodosta turvallisuuskonsultilla. No, tartuinpa A 6 avolehtiööni ja vetelin ranskalaisin viivoin kasaan sikalistan, jonka pohjalta bloggaan nyt. Luuletko, että tämä on omaelämänkerta? Turhaan.

Rakas persukansa ja sen edustajat, te tuhlaatte aikaanne

(Kuva: Jari Kähkönen) Joku reaktio pitää vastapuolesta saada tai muuten meni
koko tuotanto hukkaan; siinä on perussuomalaisuuden salaisuus.

Te ette taida tietää, että mikä on joukkotappelu; joko olette vailla ihmisten kanssaolemiskykyä olevia näytöntoljottajia, tai perämetsäläisiä, jotka vierastavat tuota yksittäistä sanaa. Miten ihmeessä moisesta suurkaupungissa useita kertoja viikossa toistuvasta ilmiöstä voi riittää juttua moneksi päiväksi?