Kontiolahdessa rikosturvallisuudessa nojattaneen ”elämänkaarimalliin”

(Kuva: Jari Kähkönen) Täällä ei ole yöllä mitään asiaa ulos ilman taskulamppua ja heijastinliiviä, koska katuvalaistus sammutetaan tietyllä kellonlyömällä.

Kontiolahden K-Market ryöstettiin lauantai-iltana sulkemisaikaan. Näin Karjalaisen sunnuntain iltavuoro uutisoi, koska joko kyttäsivät Face-puskista missä asiasta kohistiin tai lopulta joku sai soitetuksi vinkkiluuriin nähtyään tuolloin jo yli 12 tuntia saman palvelun sivuillaan roikkuneen kauppiaan videon.

Ei ollut kansanliikkeen eikä puolueen johtajaksi

Luin äsken Jukka Pietiäisen Vihtori Kosola -kirjan, josta poimin otsikon. Oli ilmeistä, että nimihenkilön elämänkaari oli melkoinen tragedia – samanaikaisesti sekä nousi että laski – loisti ja paloi yhtä aikaa. Huipulla hän marginalisoitui keulakuvaksi, joka ei itse koskaan saavuttanut todellista valta-asemaa.

Pois sopeutumisesta ja pakosta, kohti omaa yksilöllistä elämäntarinaa

(Kuva: Jari Kähkönen) Joillain toisilla oli nuoruuden savotat; minulla oli
nuoruudessani helyrasia. Elämänkaarivalokuva se on siis tämäkin.

Onko jokaiselle oma paikka tässä maailmassa, että olisi peräti ”leimattu” johonkin? Minun korvaani se kuulostaa kohtaloapalvovalta limbolta, jonka sanoja pakenee päättämättömyyttään tai selittelee elettyä elämää. Ei pitäisi; teit niinkuin oikeaksi tiesit tai parhaaksi katsoit, useimmiten alemmuudentuntoinen häpeily on ihan turhaa.