Nyansoidun turva-alakritiikin hyödyttömyydestä

Minä en väitä täydelliseksi – sitä kahden Securitaksen vartijan työtä,  – jonka niin kutsuttuja kriitikkoja eli YLE:n Päivi Happosta, Ilta-Sanomien Soili Kalliokoskea, Iltalehden Angelika Provalskajaa ja Uutissuomalaisen Tiina Purhoa sivalsin sitäedellisessä tekstissäni. Mutta; miksi vaivautua nyansoituun kritiikkiinkään?

Kun kuitenkin aina kaikki alkaa ja loppuu samaan "tavanomaiseen viisauteen" – zombin lailla uudelleen henkiinherääviin kielteisiin mielikuviin, – joihin sopimaan kulloinenkin aineellisen totuuden representaatio pyritään vääntämään. Silloinkin, kun ei oikeastaan tiedetä mitä tapahtui tai tapahtui jotain aivan muuta. Koska asenne on väärä.

Kadullakulkija – olkoon sitten omaa etuaan etsivä tyrkky-turhake tai tavallinen normaaliväestön ihminen kunnossaolevine inhimillisine identiteetteineen ja arvoineen – ei yksinkertaisesti käsitä, että vartija sekä järjestyksenvalvoja käyttävät vähäistä julkista valtaa. Heidän on tottelemisensa ei ole mielipideasia.

"Vartija ja järjestyksenvalvoja käyttävät vähäistä julkista valtaa eikä heidän tottelemisensa ole mikään mielipideasia."

Vai onko se sitä sittenkin? YJT:ssähän merkittävän julkisen vallan raja menee kuuliaisuusvelvoitteessa; onko annetun käskyn noudattamattajättäminen rangaistava teko vai ei. Poliisilta pakeneminen pysähtymiskäskyn jälkeen on haitantekoa, mutta vartijaltapa sama ei olekaan järjestystä ylläpitävän henkilön vastustamista.

Niinpäniin; miksi siis vaivautua ruokkimaan yksittäisen media-alan naistoimihenkilö-palkannauttijan turhamaisuutta sättimällä heitä julkisesti, varsinkin kun nyt Kalliokoski, Provalskaja ja Purho lähinnä – hurraa – uutisoivat Happosen uutisoineen? Antoivat – sille kansalle – mitä edellään kulkeneet olivat saaneet sen luullakseen haluamaan.

Toisaalta; jos raja tähän asetetaan, sittenhän nuo naiset saivat lunastuksensa niin kutsutulla Lyndie England -puolustuksella. Se – nehän tekivät vain työtään – oli tuon Abu Ghraib -kiduttajattaren kotiseutujen hokema, jota siellä toisteltiin, kun Yhdysvaltain Kansalliskaartin sotilaspoliisireservi ei ollutkaan nimikkeensä arvoinen.

"Vai onko se sittenkin mielipideasia? Merkittävän julkisen vallan rajahan menee YJT:ssä kuuliaisuusvelvoitteessa."

Ketä siis nytkin muka kiinnostaa, että niiden kahden secun olisi tullut käskyttää toimenpiteen kohdetta

1. pysähtymään
2. menemään maahan
3. laittamaan kädet selän taakse
4. lopettamaan vastustaminen.

Tiedoksiantaa päätös kiinniotosta ja varautua ilmoittamaan toimenpiteen peruste sekä vastaavan hoitajan yhteystiedot toimenpiteen laillisuuden toteamiseksi.

Varoittaa voimankäytöstä, jos toimenpiteen kohde yhäkään ei laita käsiään selkänsä taakse ja mitenkään vastustaa tai edes viivyttää käsirautoihin laittamista.

"Ketä siis muka nytkin kiinnostaa, että niiden kahden secun olisi pitänyt käskyttää, tiedoksiantaa ja varoittaa?"

Ja vasta nyt olisi voitu joko käyttää soveltuvinta voimakeinoa vastarinnan murtamiseksi tai tilanteen oikein spektakuläärisesti hallinnasta karkaamisen myötä tehdä hätävarjeluteko. Kyllä; jopa viimemainittu on täysin mahdollista peräti siinäkin vaiheessa, kun ollaan jo päinmakuulla maassa. Se riippuu täysin tilanteesta.

Koska; jos oletettu firman yhteiskäyttösumutin saa aikaan tälläisen mellastamisen, mitähän olisi sanottu lyönnistä tai potkusta? Ei; se ei silloinkaan olisi ollut kiduttamista vaan välttämätöntä paenneen ja kiinnijäätyäänkin vastustavan käsirautoihin saamiseksi. Jos nyt kamppailu loppuu siihenkään. Ei aina.

Mutta kun sehän on videolla. Lörilörilöri, siviili. Kuvaa oli minuutti-pari etäältä ja staattisesti yhdestä kulmasta kuvattuna – tämä ei siitä vielä mitään lopullista totuutta tee. Te näette mitä haluatte, koska jostain kumman syystä kuvittelette yhäkin esitetyn olevan jonkunsortin "kiusaamista" tai "hakkaamista".

"Jostain kumman syystä te siviilit kuvittelette yhä, että tämä olisi jotain kiusaamista tai hakkaamista."

Kuvittelette olevanne pienemmän tai heikomman puolella, kuten ihmisten niin kutsutut hyvät tyypit; paitsi, että pohjimmiltaan tuokin on pelkkää populäärikulttuuria – yritelmä imagosta eli julkisuuskuvasta. Johan nyt Marcel Proustkin tiesi yli sata vuotta sitten olevan helppo yleisesti paheksua sitä mihin itse syyllistyy yksityiselämässä.

Kun tämä edelleenkin on pääomaehtoinen luokkayhteiskunta. Siellä toimittajaksi valikoituu huomionkipeitä ja tarinoimiseen mieltyneitä hölmöjä, joiden tavanomaisen viisauden helmiä on tässä kohtaa vetää vartijoiden alta matto muistuttamalla 120:nen ja järjestyksenvalvojalta 40 tunnin koulutuksesta – unohtaen niiden olevan minimitunnit.

Jottei turvafirman johtajille tulisi tuskaa työvoiman saatavuudesta, hinnasta, varustamisesta, kouluttamisesta ja kaikesta muustakin siitä mistä työelämässä yleensäottaenkin kamppaillaan. Ettei taas sen maksaville asiakkaille tulisi äkillistä hirmuhinnankorotusta, jos nyt ylipäätään enää mitään palvelua saisivatkaan.

Kyllä nuo – tämänmaailman happoset, kalliokosket, provalskajat ja Purhot – taitavat siis ihan oikeasti luulla toimitusjohtajan, opettajan tai elinkeinoelämän järjestön (suom. firmojen etujen ajaja) puheenjohtajan voivan puhua työntekijöidenkin puolesta. Jos he siis sattuivat epäonnekseen olemaan yksityisellä turvallisuusalalla.