Pohjois-Karjalan – puolituttujen maakunnan – niin kutsuttu yhteisöllisyys

(Kuva: Jari Kähkönen)

Taannoisen Sunnuntaisuomalaisen Rääkkylä-Luoto -jutussa – ensinmainitussa asuvan – taitelija-opettajaperheen lapsi sanoi yhteisöllisyyttä olevan, jos on yhteisöllinen eli löytää sen oman ihmisensä. Muuten voi havaita olevansa aika totaalisen yksin. Taidatkos sen paremmin sanoakaan, kirjoitti Topelius.

Pohjois-Karjalassa – tässä puolituttujen maakunnassa – ollaan näet jo kouluiässä niin kiinni siinä ainoassa kaverissaan, että jää itsekin pois, mikäli tietää ettei tämä tule seuraavana päivänä kouluun. Ettei olisi yksin ja toiset rupeaisi huutelemaan. Näin luin Karjalaisen nuorisobarometrijutusta.

Samanhan mukaan täällä haluttaisiin olla vaikka mitä ja tehdä vielä puolet sitäkin enemmän, muttei uskalleta koska – yllätys yllätys, tai sitten ei – pelätään liikaa sitä toisten huutelemaan alkamista. Pitää nimittäin olla kuin kaikki muutkin eikä siksi saa poiketa liikaa – mieluiten ei ollenkaan – yleisestä kuvasta.

"Pitää nimittäin olla kuin kaikki muutkin eikä siksi saa poiketa liikaa – mieluiten ei ollenkaan – yleisestä kuvasta."

Täällähän niin kutsutusti keskustellaan – huutamalla yhteen ääneen toinen toistensa päälle, vaikka kukaan ei kuuntele. Ihan sama mitä sanotaan vaan vaieta ei saa. Se näet on pilkattavaa alistumista tai pelkoa – suohon lauletuksi tulemista – sikäli, kun ei ole tyhmyyttä(ei ymmärrä tai reagoi) eli tosikkoutta(loukkaantui siitä mille altistui).

Suustaan suollettu on kolmikäyttötuote; voidaan tarkoittaa mitä sanottiin, päinvastaista eli vittuilla tai muuttaa mieltänsä suunsa avaamisen ja sulkemisen välisten sekuntien kuluessa – olematta lopulta itsekään täysin varma mitä tarkoitti. Suu kälkättää aivoja nopeammin eikä ymmärrystä ole koskaan ollutkaan.

Ovat olevinaan hymyssä suin huastellessaan hyvinkin rämäkkää sekä ulospäinsuuntautunutta porukkaa, mutta lyövät säännöllisesti herkkänahkaisuusennätyksiä. Varokin tosin paljastamasta itsestäsi mitään olennaista, koska kaikkea mitä sanot – tai sanomatta jätät – voidaan käyttää sinua vastaan.

"Nämä mielestään ulospäinsuuntautuneet ja rämäkät ihmiset ovat silti kummallisen herkkänahkaista porukkaa."

Puheet ovat isot, vehkeet pienet ja käytännössä juuri mitään ei tapahdu. Jos joku kuitenkin siitä huolimatta jotain tekee ja saa peräti aikaiseksi; neuvoja-paremmintietäjiä, omaneduntavoittelusta tai välistävetämisestä vihjailijoita sekä etenkin ”seuraavaa hoidettavaa ongelmaa” tarjoavia on joka nurkan takana.

Mikäli taas epäonnistuu, vahingoniloisena ilkkuvia riittää vähintään samassa mitassa. Tämäkin on osa sitä-ja-samaa niin kutsuttua yhteisöllisyyttä, josta kaikki kyllä puhuvat vaan eivät harjoita käytännössä. Vai sekö sitä ehkä onkin, kun kertoo vastoinkäymisensä toiselle antaen tämän nauraa niille yrittämättäkään puolustautua?

Tottatosiaan – saa kysyä, että onko tämänsortin kaveruus parempi vaihtoehto kuin niin kutsuttu kiusaaminen, josta täälläpäin – Lieksan Lehden lukiolaiskolumnistin mukaan – kaikki tietävät, mutta yksikään ei koskaan tee elettäkään auttaakseen. No, eipä ihme, sillä niin voimakkaitahan ne sosiaaliset voimat vain ovat vastustaa.

"Onko tämänsortin kaveruus parempi vaihtoehto kuin kiusaaminen, josta kaikki tietävät, mutta yksikään ei auta?"

Puolituttujen maakunnan hengenlento tiivistyy seuraavassa käsityksessä käytöstavoista. Jos karjalainen näkee jonkun puhumassa toisen kanssa, hän tulee itseään esittelemättä tai edes sanomatta mitään vain siihen ja keskeyttää heidät alkaen täysin pokkana puhua omiaan päälle.

Karjalaiset itsekin nauravat tätä ilmiötä; tai vastaavasti tuskittelevat, kun eivät ole saada kupillista kahvia juoda/yhtä grillimakkaraakaan syödä ettei jo joku tule siihen tarinaansa kertomaan.