Seutukirjaston turvallisuustyön puutteet, osa 2: Tekniikka ja raha eivät ole kaikki kaikessa

(Kuva: Jari Kähkönen) Sisäänkäynnin ulko- ja tuulikaapin ovet – molemmat – avautuvat omatoimiaikana yhtä aikaa, kun näyttää kirjastokorttia ulkona sijaitsevalle lukijalle sekä näppäilee koodin. Sisäpuolelta näin tapahtuu "tutkalla" eli induktiolla täysin ilman mitään.

Tämä on Vaara- eli Joensuun seutukirjaston turvallisuustyötä kritisoivan postaussarjan toinen osa. Siinä jo alunperinkin ei ketään kiinnostanutta aihetta käsitellyt yksinpuhelu on surkeutunut tekstiviestipalstan anonyymille kirjoitettuun vastaukseen, joka jätettiin julkaisematta sanomalehdessä.

Niin. Jos arvomaailmasi näyttää oikein, et turvallisuustyössä ikinä valitse rahaa ihmisen ylitse. Se oli ennen itsestäänselvyys, jolle valettiin luja pohja selostamalla aina kaiken opin aluksi huolellisesti miksi teemme mitä teemme – nyt arvoperusta- ja visiolässytys on loputon, mutta silti aina raha kuitenkin ratkaisee.

Nii-in. Vaan mikä minä olen Suvi Pirnes-Toivasta julkisesti ripittämään? Jottei joensuunseutuisilla ole Vaara-kirjastoissa ainoastaan itse ansaitsemansa seutukirjasto. Että teknologialla ja rahallahan tämä hoidetaan – siitä on vallan yhden anonyymi mielipide, – joka kaiken hyvän lisäksi oli vielä koko "keskustelun" ainoakin.

Raha ja teknologia eivät ratkaise itse ongelmaa

Joensuun Karsikon kirjaston ilta-aikaisen häiriökäyttäytymis- ja ilkivaltapiikin esiinnostamaa turvallisuuskeskustelua on jatkettava; pontimenani on Karjalaisen tekstiviestipalstan sitä koskeva kommentti. Kiitos kannanotosta; raha ja teknologia auttavat kyllä asiaa, mutteivät kuitenkaan ratkaise itse ongelmaa.

Ei näet ole realistista, että häiriköt ja ilkivallantekijät menisivät sisään tiloihin jonossa yksi kerrallaan omalla kirjastokortilla ja PIN-luvulla kasvojaan peittämättä. Kaikki mahdolliset vaihtoehdot voivat toteutua; siksi pysyn aiemmassa ajatuksessani tiukasta – kulunvalvonnantapaisesta – menettelystä.

Tunnistus kasvojen perusteella – valvontakameran kuvasta – on kyllä hyvä pointti, mutta kuten jo lähikoulun rehtorikin alkuperäisessä Aaro Virolaisen lehtijutussa sanoi: ei hänkään voi kaikkia tuntea. Epäillyt voivat olla mistäpäin tahansa. Siispä; turvallisuusajattelu tekstarissa oli vajavaista liiassa teknologiakeskeisyydessään.

Mutta; jos silti oletamme, että se menestyy: seurauksenaan häirikön tai ilkivallantekijän kotiin lähetetty lasku – mitä tapahtuu tuolloin? Valitettavasti todennäköisin vastaus on hyvin ikävä kahtia- tai kolmijako eikä yksikään niistä johda ojennukseen jo tehdystä ja vastaavan ehkäisyyn tulevaisuudessa.

Ei siis pidä olla yksioikoinen, kun arvioi taloudellisen kannusteen vaikutuksia ihmiseen. Mikäli tunnetun käyttäytymisensä perusteella ongelmanuorenaluksi arvioitavan koti on keskiluokkainen tai suorastaan vauras; vanhemmat kysyvät ”mitä vielä/emmekö jo maksaneet tästä veroissa?”, mutta maksavat kyllä laskun. 

Mitä saattaakaan saada vastaansa, jos laskutettu on – häveliäästi ilmaistuna – edellisen täydellinen vastakohta? Vanhemmat eivät maksa eikä aiheuttaja siihen kykene, sekä korjaaviin toimenpiteisiinkin ”pyydetään yhteiskunnan apua” melko värikkäin ellei suorastaan rumin sanankääntein, mitkä jätän toistamatta.

Kolmas vaihtoehto on ylisukupolvisten terveysongelmien, päihderiippuvuuden, rikollisuuden, vähävaraisuuden ja rajattoman käyttäytymisen lohduton summa. Se taas tietää helposti suoraa – apuvoimin taltutettavaa – hyökkäystä kimppuun, vaikka laskun luoja olisi vain lähikirjastossa ja sen lähettäjä talouspalveluliikelaitoksessa töissä.

Siispä; kyllä yhä vaaditaan ihmistyötä, kun ennaltaehkäistään, rajoitetaan tai selvitellään häiriökäyttäytymistä ja ilkivaltaa. Silti, vaikka yhteiskunnassa on jo vuosikymmenet parhaansa mukaan pyritty estämään syntynsä sekä hävittämään oleva muotonsa. Minun vastaukseni on vartiointi; valvomossa sekä autolla liikkuen.

Näin nämä asiat on vain nähtävä moniäänisessä, -ilmeisessä ja -kasvoisessa yhteiskunnassa, jossa jokaisen on löydettävä paikkansa yksilönä. Vailla valvontaa ei yksinkertaisesti uskota, jottei valinta ole rajoittamaton eikä mikä tahansa käy. Karsikon tapaus kertoi nolosti, että kuinka niin kutsutulle yhteisölle tuolloin kävi.

Jari Kähkönen

No, miksi minä sitten tämän teen? Koska täytin palautelomakkeen kirjastoon ja kirjoitin nimeltämainitulle ehdottaakseni sitä, tätä ja tuota ilmeisen ongelman poistamiseksi ihan virallisesti kirjaamon kautta. Mutten saanut kuin palautteen vastaukseksi pahoittelut sekä kirjoitukseen jopa vähän vähemmän kuin hylkäävän vastauksen.

Nii-in. Tässähän nimittäin käydään yksinään ei ketään kiinnostavaa keskustelua; myös siinä lausutut ikävät totuudet niin pohjoiskarjalaisten "yhteisöllisyydestä" kuin maailmanlaajuisista harhoistakin, että yksilö muka on oman onnensa seppä sekä taloudellinen kannuste kaikkivoipa – torjutaan.

Enin osa lukematta jättäneistähän ei edes käsittäne, että mitä olisi – julkaisemattoman kirjoitukseni kolmannen esimerkkitapauksen mukaisesti – heittää ulos joku, joka huusi asiakaspalvelutiskin edessä niin että koko kirjasto raikaa. Tai taltuttaa tämä fyysisesti, jos hän takoi nyrkein kulunvalvottua ovea siellä liikelaitoksella.

Yhdet heistä pakenisivat, toiset hyytyisivät, kolmannet menisivät päin pelkän oman toimimattomuuden sietämisen tuskalla ja – etenkin tänään – neljännet olisivat käsi pitkänä kännykkä pystyssä huudellen takaataan provosoivia&hävyttömiä. Että tulisi parempaa köntsää...eiku anteeksi...kontsaahan se olikin.

En muuten yhtään ihmettele, ettette lue ja vaikenette.

Postaussarja: 1,2,3,4