Luuletko minun olevan jotain vailla – sinulta?

Ei nappaa kirjoittaa karjalaisten rasittavuudesta – sitä tuskin viitsin ajatellakaan. Pöytälaatikonpohjalistauksessa luki kuitenkin jo ”lauman lupa, ryhmän hyväksyntä” Simo Routarinteen Statusviestinnän jäljiltä ja sitten Pogostan Sanomissa ilmestyi Mervi Nevalaisen välittämiskolumni.

Olemme valitettavasti saman planeetan olentoja ja alueen asukkaita; siitä huolimatta, ettei itseä paljon nappaakaan. Näemme toisemme, vaikka ainakin minä olen parhaani mukaan katsomatta. Siispä; ympärillä liikkuvat myös ajattelevat asioita eivätkä älyä pitää niitä itsellään. En silti suostu pyytämään kenenkään lupaa mihinkään.

Routarinteen teesiä toinen toisensa ”peilaamisesta” pidän oman käyttäytymisensä pelleilynsekaisena jälkikäteisselittelynä, sillä voi taivas kuinka tiedänkään ihmisen änkeävän, tuputtavan ynnä selittelevän. Kunhan myy omaa asiantuntijuuttaan. Kaikkea voi ajatella, mutta täysijärkiset aikuiset eivät niitä silti toteuta.

"Olemme valitettavasti saman planeetan olentoja ja alueen asukkaita, mutten suostu pyytämään kenenkään lupaa mihinkään."

Nevalainen taas kolumnoi kevätkoleassa liian keveissä vaatteissa ja eksyneen näköisenä taivaltaneesta, jota onnistui auttamaan viranomaisista huolimatta. Yksikään sinivilkkuauto ei koskaan käynyt paikalla, mutta tavatulta selvisi puhuteltaessa tuttavan puhelinnumero, minkä kautta oletetun muistisairaan kotimatka alkoi.

Moisesta en piittaisi muutoin pätkääkään, mutta muistinpa kuitenkin vielä tuolloin minunkin postilaatikkooni jaetun printti-Heilin; sen kolumnisti valitteli mutkattomien karjalaisten varpailletallomista ja päinkävelyä kapakan vessan portaissa. Vastaavaa ei hänen mukaansa tapahtunut Helsingissä.

Että sellaista ”yhteisöllistä huolenpitoa”, – kuten muuan boomeri kerran tunki mukaan vallan toista asiaa koskeneeseen keskusteluun toisen kanssa, – mitä sattumalta käytiin kuuloetäisyydellä. Jos olisin tiennyt mitä puhuteltu jo tiesi tai arvannut hänen reaktionsa, se ei olisi ikinä edes alkanut. Minä en vahdi enkä käskytä.

"Jos olisin tiennyt puhutellun tiedot ja arvannut reaktion, keskustelu ei olisi ikinä alkanutkaan. Minä en vahdi enkä käskytä."

Kärjen kysymysmerkkiotsikko valikoitui paikalleen, koska onhan tässä itselläkin pari kertaa kävelylenkin tauko häiriintynyt, kun joku luullakseen auttaa tahtonut mölähti legendaarisesti ”onko kaikki hyvin?”. Ehdinhän minä huomata toki senkin, että mokomaa edelsi aina hyvä mitta morjestelua, kuikuilua ja joskus jopa ohitus.

Vai uskommeko Routarinnettä; katsomme huomiopiirin olevan kulttuurisidonnainen ja hyväksymme idässä pälyiltävän ympärilleen sekä morjesteltavan enemmän kuin etelässä tai lännessä? Siitä taas luonnollisesti seuraisi joko kaltaistensa parempi yhteensopivuus tai toisenheimoiselle velvollisuus oppia paremmaksi viestijäksi.

Kyllä minä ainakin kannatan enemmän tarkoitusta ja sisältöä. Jos siis – tahallaan toiveen vastaisesti sijoitetun kesäloman jälkeisessä ensimmäisessä työvuorossa – aiheutti kusihälytyksen, kannattaisi pitää suunsa kiinni myös toisen kirjoittamisharrastuksesta. Tämä on jo riittävän ankeaa, kiitos vaan.

"Kyllä minä ainakin kannatan enemmän viestinnän tarkoitusta ja sisältöä kuin tapaa millä se kulloinkin tehdään."

Niinikään; minua ei kiinnosta kenenkään kahvilla-, kusella- tai tupakallakäymiset. Eiköhän sanaharkka tästäkin ”briiffauksesta” ollut tahallaan viritetty sosiaalinen nolaus, joka perustui päätymiseen – ei kenenkään nimittämänä ei missään haettavana olleeseen – fiktiiviseen esimiesasemaan. Miksi on valtaa, jos…? Niinpäniin.

Kun useimmiten ihmiset ovat täysin myötätunnottoman välinpitämättömän epäkiinnostuneita kanssaihmisistään. No, toisaalta parempi sekin kuin avoin pilkallisuus, manipulointi ja hyväksikäyttö. Vai onko? En todellakaan saata varmaksi sanoa. Se vaihtelee hyvinkin paljon, tapauskohtaisesti.

Minä ainakaan en enää jaa elämääni enkä tunteitani kenen tahansa kanssa; mutta sikäli kun kokemus mitään osoittaa – toivoa voi kaikkea vaan saaminen onkin sitten ihan eri asia. Ja; useista menneistäkin voi vain vilpittömästi päätä pudistellen ihmetellä, että miksi vaivauduin/mitä helvettiä hänessäkin näin.