Itäsuomalainen keskustelu ja villitseminen

Luin Järvisen Kolben Sopivia ja sopimattomia -parisuhdekirjaa; poimin siitä muuan haastateltavan yhteensopimattomuuskokemuksen eteläkarjalaisten appivanhempien kanssa. Kuinka keskustelussa kaikki huutavat päällekkäin eikä kukaan kuuntele, sekä passiivisen hiljaisena oleminen vain villitsee edelleen.

Se oli muuten aika laittamattomasti sanottu, vaikka eivätköhän täkäläiset – ihmisiä kun silti ovat – osaa myös sujuvasti pelätä, hävetä, loukkaantua, ujostaa tai mennä änkäksi eli puhua vain vähän ynnä käydä puhumattomiksi. Perimä ja sosiaalistuminen painavat, mutta vastuu käyttäytymisestään on aina kunkin oma.

Muistuupa mieleen tv-työ Susirajan poikamiehistä; oli oltu lauantai-ilta ryyppäämässä, unohdettu takki lompakoineen ravintolan narikkaan ja ne piti sieltä hakea. Veisattiin tuskin viidelläkään oman kylän tytöstä, jota oli odotutettu koko sunnuntai metsästämään lähdöllä. Tohti silti ihan kysyä, lähdetäänkö vielä ja kyllä vai ei.

"Perimä ja sosiaalistuminen painavat, mutta vastuu käyttäytymisestään on silti aina kunkin oma."

Tätä tekstiä naputtaessani muistan lämpenevän kevätillan, joka oli näemmä saanut koulukeskuksen yläpallokentälle valtavan meluavan lauman täysi-ikäisoletettuja kakaroita; pysäköivät yhteensä kuusi henkilöautoa mopoparkkiin. No, entäs sitten? Ei yhtään mitään muuten, mutta onhan tuo nyt jo aikamoinen vaaranmerkki minulle.

Kävelin silti ohitsensa katsekontaktia ottamatta; havainnoiden vain sen verran kuin turvallisuus vaati ja toimien niin huomaamattomasti kuin taidan. Erityisempää ei tapahtunut. Joku harmaahupparinen/-collarinen yritti äänekkäästi tervehtiä ohittaessa ja levitteli käsiään, kun huomio jäi luonnollisesti saamatta.

Sanoisin nyt – yli yhdeksänkymmenen prosentin jälkiviisaudella, – että pelaahan sinä vain sitä peliä mitä varten olet tuon puisen kehän sisään käynytkin. En ole tuttusi heimolaisesi kylänmiehesi enkä yhtään mikäsi; saan kulkea kävellen yleisellä tiellä, jos se minua sattuu huvittamaan. Eikä siitä enempää.

"Saan kulkea kävellen yleisellä tiellä, jos se minua sattuu huvittamaan. Eikä siitä yhtään enempää."

Suuttuihan se Koskelan Jussikin Pohjantähdessä, kun humalaiset tanssi-iltana eivät antaneet hänen kulkea rauhassa kylänraittia. Aijaijai, sanon Linnan väkivallankuvauksesta. Päällekäymisyritys sopivan reaktionsa saakoon, mutta minä kun olen asiaa opiskellut ja harjoittanutkin, en silti saata sitä kellekään suositella.

Niinno – mikä luulen olevani tai enkö ole itse koskaan mokannut sosiaalisesti? Voivoi. En totisesti ole ihmistä kummempi ja kyllä muuten olen. Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että sellainen voi tutustua kehen tahansa sekä tulla toimeen kaikenlaisten kanssa, jos motivaatio on kunnossa. Kerro omasi, niin minä kerron omani.

Kun se vain on ihan eri asia, jos on ikää 16-vuotta ja läsnäolee oppivelvollisuuskoulun musiikintunnilla käytännössäkatsoen pakosta. Sitten taas viisikymppisenä kolmatta tuntia sekalaisia tietokonehommia istualtaan tehtyään tahtoi vain kävellä ennen päivällistä – ei ole velvollisuutta eikä haluakaan vuorovaikutukseen.

"Se on ihan eri asia, jos tahtoi vain kävellä ennen päivällistä eikä tarvitse tai haluakaan olla vuorovaikutuksessa."

Oli aika, jolloin olin koko ajan äänessä ja luulin olevani muita fiksumpi. Tympäännyin aika railakkaasti tästä seuraaviin sosiaalisiin ilmiöihin – nolaamiseen, suun tukkimiseen tai asian leikiksi laittamiseen. Oliko muuta tarvetta kuin itsetarkoituksellinen "yhdessäolo"? Oliko asiaa lainkaan vai oliko sekin jo valmiiksi päätetty?

Kiitos vain – olen tajunnut vuosikymmeniä sitten olevani ulkopuolella, merkityksetön, vieras ja outo. Senkin pitäisi tosin olla vastavuoroista; ulos työntäneidenkin tulee myös pitää suunsa kiinni sekä olla ottamatta yhteyttä jos asia ei ole todella tärkeä. Mutta älähän olematon lukijani unta näe.

Juuri niin tämä ei oikeasti ole koskaan mennyt. On pikemminkin niin, että ”turpa kiinni, kun mulle puhut”, vaikka ilmiön havainnollistamiseksi lainaamani kielisolmu tai läpi päähän lieneekin syntyjään vahinko. Juuri siksi ihmisten kesken jokainen vastaus on samanaikaisesti niin oikea kuin vääräkin – yhtä aikaa.

****

Tämä luonnos kypsyi odottaessaan minun huomauttaa, jotten sen paremmin harjoita kuin hyväksykään Järvinen Kolben kirjassa myöhemmin kuvattua karjalaisvihaa; mieshaastateltavan Etelä-Pohjanmaalta ollut äiti oli jokseenkin täysin sen läpitunkema. Näin on siitä huolimatta, että toisinaan saatan itse sanoa rumasti ja ajatella vielä rumemmin. Tunteet ne on minullakin, vaikka valikoin tarkasti keiden kanssa ne jaan.