Mistä ollaan tulossa? No, sepä onkin hyvä kysymys.

(Kuva: Jari Kähkönen) Nyt kun tätä oikein ajatuksen
kanssa pohtii; onko "mistä ollaan tulossa" itse-
asiassa suorastaan holdencaulfied -kysymys?

Olin heittänyt maitokauppakeikan – saavuin siis ilta-aikaan kotipihaani kävellen reppu selässä – enkä mielestäni sen paremmin pitänyt erityistä ääntä kuin muutenkaan kerjännyt huomiota. Asukas – yli seitsenkymppinen äijä päällään pelkät pitkät kalsarit – avasi ovensa kohdallani ja keskustelumme alkoi.

Se kuului seuraavasti.

- Mistä ollaan tulossa?

- Minä olen menossa kotiini, joten menkääpä te vain takaisin vuoteeseen, olkaa hyvä. Kiitos.

Päätössanojen kohdalla olin jo vasen kylkeni rakennuksen nurkan tasalla, likipitäen täysin poistunut tilanteesta. En siis pysähtynyt vaan kävelin. Miksi ihmeessä olisin? Olihan selässä liki 30 kiloa nahkaviilekkeiseen retroreppuun ladattuna eikä havaintojeni mukaan käynnissä ollut mikään hätätilannekaan.

"Päätössanojen kohdalla olin jo likipitäen täysin poistunut tilanteesta; en siis pysähtynyt vaan kävelin koko ajan."

Ilmiö ei itsessään ole uusi. Toisinaan kun kuljen, ovi saattaa avautua kohdallani ja välistään kurkotetaan ulos kaikessa vaatetuksessa kaikin ilmein. Niinikään; jotkin ovikellot toimivat kummallisesti, vaikka olen täysin varma soittaneeni tällä ovella – minkä taa olin menossa – avaamaan tullaan kyllä silti ensin siitä vierestä – naapurista.

Mitä taas tulee ajankohtaiseen tapaukseen; se on kieltämättä omanlaisensa huippu. Tuonikäisillä ei pitäisi olla mitään asiaa ulos tuohon kellonaikaan ilman saattajaa, asu oli vajavainen liki nollaa olevaan kevätkoleaan ja kaikenviimeksi tällöin tulisi ottaa kontaktia ventovieraaseen ilman mitään varsinaista asiaa.

Omasta mielestäni reaktioni oli asianmukainen, vaikka olisin toki voinut pysähtyä ja ottaa katsekontaktia, kun sanani sanoin. Kantamus jäytäköön harteita sekä kylmäketjun säilyminen sijansa saakoon, mutta kunnioittavan kohtaamisen tulisi aina käydä ensisijalla. Vaan mihin minä sillä sitten mahdollisesti hänet opettaisin?

"Mielestäni reaktioni oli asianmukainen, vaikka olisin toki voinut pysähtyä ja ottaa katsekontaktia, kun sanani sanoin."

Täkäläiset viljelevät mielellään o-sanaa. Sillä heitellään – etenkin ihmissuhteissa – sangen oudosti. Juu; käsitys etiketistä on tietysti opittava asia, kuten on tietty perusvarautuneisuus vieraiden suhteen ja niin on rajoistaan kiinnipitäminen tuttujenkin kanssa, – mutta kyllä sana silti soi aika kielteisensorttisesti.

Enkä luonnollisesti voi sivuuttaa sitäkään, että on oltu puoli elämää tekemisissä kieroilijoiden manipulaattoreiden ynnä muiden vastaavien kanssa. Eläjien, joiden kuninkuuslaji oli sanoa ehkä kun tarkoitettiin ei, sekä aina jotenkin jättää kanssaihminen hämmentyneenä selittelemään toteutunutta todellisuutta itselleen.

Sekä onhan sitä täälläkin asuttaessa ollut jo liki joutua ostamaan yhdelle krapulakaljat ja kirjoittamaan toisen puolesta anomuksen verottajalle, mutta väistin molemmissa tilanteissa jokseenkin kevyesti – hyvillä reflekseillä. Siksi tietynsorttisen etäisyyden pitäminen on ollut oma valintani näissä ”ihmistenkohtaamistilanteissa”.

"Varmuudenvuoksi pidän etäisyyttä 'ihmistenkohtaamistilanteissa' niin menneen kuin nykyisenkin elämän vuoksi."

Vaan mistä tosiaan ollaan tulossa? Se onkin hyvä kysymys. Onhan sitä minullakin edeltävä elämä ollut eikä mikään osasistaan ole tottatosiaan tapahtunut täällä. Pitäisikö siis vastata takaisin nenäkkäästi – kysyä tarkoitatko juuri nyt vai yleensäottaenkin? Ihminen näet kaipaa aina sinne missä ei ole.

Vitsikäskin olen luullakseni ollut. Kun kyllästyin syntymäkotikunnan kyselyyn pääkaupunkiseudulla, aloin sanoa takaisin kaikkien olevan jostain – toisin kuin syntyperäiset stadilaiset, – jotka taas eivät ole mistään kotoisin. Kanssakärsijä väitti minussa ilmenneen vapaassa puheessa turkulaista nuottia, joka karisi pois.

Onko lopun ikäänsä sitä mitä oli seitsentoistavuotiaana? Onko pakko olla pienen lammikon iso kala; eikö yksinkertaisesti pärjää osana massaa olematta fiksuin äänekkäin ja aina huomion keskipisteenä? Höpöhöpö. Se on yhäkin pelkkää jälkikäteisselittelevää limboläppää toteutuneen todellisuuden/eletyn elämän edessä.

Ei ole ihmiselle mitään taattu – ei edes olemassaolonsa yksilöityä noteeraamista. Valinnanpaikoille pitää ensin itse ängetä, sitten tehdä ne ja lopulta elää seurausten kanssa.