On parasta uskoa itseensä, koska – siinäkin suhteessa – saatat olla yksin

(Kuva: Jari Kähkönen) Vakiintuneen toimituksellisen käytännön mukaisesti kuvan ja tekstin välinen asiayhteys on joko sattumanvarainen tai tahaton.

Kannellisen varastointilaatikon ja moottoriöljyn ostettuani etenin teollisuusalueilta Joensuun keskustaan, koska oli termosmukin vuoro. Sain eurolla kadulta puoli tuntia pysäköintiaikaa, kun vedin lompakon hölläten vähän vain toista veskan hihnaa. Kymmenisen minuuttia siitä taisi jäädä käyttämättä.

Tavaratalossa avasin tuon kymmenlitraisen canvaksisen repronyssäkän molemmat remelit, sillä lompakon lisäksi tarvitsin kassalla myös sisäänsä varaamaani kangaskassia ostokseni kuljetukseen. Tiukatpa tosiaan olivat; nyt jo edesmenneen hankintapaikkansa nettisivuilla ei liioiteltu vähääkään, saatan vahvistaa.

Todentotta; Toisessa maailmansodassa ei ollut älylaitteita eikä sieltä liioin juostu kioskilla energiajuomaostoksillakaan joka viiden minuutin päästä. Pohdin asiaa poikkeuksellisesti ääneen; paikalliseksi etnistetty miesoletettu kassantakana turvautui mielistelyyn – kehui kapsäkkini remeleiden pitävyyttä. No, kehumatta paras, silti.

"Avattuani canvaksisen repronyssäkän hihnat; voin vahvistaa niiden olleen niin tiukat kuin mainoksessa sanottiin."  

Istahtaessani liikenneasemalla jäätelölle ja limulle muistin taas kuinka tahattomasti altistuin boomerin kodissa lineaaritelevision jonkun pienemmän kanavan niin kutsutulle seurantarealitylle. Joka varttitunnin päästä tuli mainoskatko – tällöin edellä tapahtunut piti tietysti kerrata – niin ennen kuin jälkeensäkin.

Se oli uudestaan ajankohtaista, kun katselin lyhytvideon, jonka mukaan zetalaiset kokoontuvat ”kuunteluiltamiin” kuin ikään ne isovanhempiensa vanhemmat, keitä eivät ikinä tavanneet tai ainakaan tietoisella mielellään muista. Niillä oli ollut radio, jota ei tuolloin joka talosta löytynytkään; heillä taas on nyt fyysinen äänilevy.

Todentotta; on tullut havaittua, että ihmisten keskittymiskyky ei ole kuin ennenwanhaan. Vai mitenliene, todensanoen? Ainahan on oltu turhanuteliaita, törmätty vahingossa kaikenlaisiin totuuksiin, pilluiltu-kompailtu huvikseen ja keskeytetty ellei ymmärrä-kiinnosta-ole itse mukana eikä siksi jaksa kuunnella.

"Ihmisten keskittymiskyky ei ole enää sama kuin ennen, pohdin. Vai oliko se kaksinen silloinkaan?"  

Siispä; älä aliarvioi kuinka ongelmallinen, elämätön, vajaa- tai kieroonkasvanut ja ennenkaikkea yllytettävissä oleva – kohta tuleva piruparka saattaa helposti aivopeseytyä tästä muodikkaasta multitaskaamisesta huolimatta. Kyllähän sitä näet ennenkin toisinaan häärättiin omiaan kuvan- sekä äänenlähteiden edessä.

Se ei siis tänäänkään – läheskään kaikilla – mene niin, että kokoajan pyörii ja soi, mutta vastaanotetaan mitä otetaan. Hävyttömimpien vielä oikein pyytäessä hitaampaa juonenkulkua ja replikoinnin toistoa mediatuotteita ulottuvilleen saattavilta. Ne ovat niitä keillä menee hyvin tässä meidän aikamme polarisoituneessa maailmassa.

Mihin sijoittaisin nämä pojat, jotka käyvät moottoripajalla Joensuussa? Kahtena iltana viikossa siellä tarjotaan jopa lämmin ruoka! Koskaan älä siis unohda, että vaikka eurooppalaisessa nuorisotutkimusjargonissa NEET tarkoittaa syrjäytynyttä nuorta niin Intiassa samaa lyhennettä käytetään lääkiksen pääsykokeista.

"Kyllähän sitä näet ennenkin toisinaan häärättiin omiaan kuvan- sekä äänenlähteiden edessä."

Kohtaaminen? Olla oma itsensä? Ne jäivät mieleeni yleisönosastokirjoituksesta ja NRK:n tv-sarjasta. Pohdin, että onko sopivaa ikää tai oikeaa elämäntilannetta joutua totuuden eteen tämän maailman kaupallisuudesta, epävastavuoroisuudesta sekä ylhäältäpäinjohtamisesta. Se on nimittäin aina vallan helvetinmoinen tälli.

Siinäpä näet ajatustesi arvon, kun haksahdit jakamaan ne jonkun kanssa. Tai joko elit avoimesti omana itsenäsi ellet peräti suoranaisesti jakanut arkaluontoista henkilökohtaista tietoa siitä mitä siihen kuuluu; kummassakin tapauksessa osaksesi tulevan vuorovaikutuksen laatu voi olla miedosti sanottuna haastavaa käsitellä.

No, siinähän sitä ollaan – paljonko perimä määrää tai ympäristöstä seuraa – mitä meistä lopulta jälkeemme jää? Kyllä minä tätä kirjoitettaessa olen sitä mieltä, että on paras uskoa itseensä; saattaa näet tosipaikassa aika kiusaannuttavasti osoittautua, jotta olit siinäkin suhteessa täysin yksin keskenäsi.