Siviili ei oikeasti myötäelä ja myötätunnonkin kanssa on vähän niin-sun-näin, osa 1

Ajatustyö käynnistyi, kun luin YLE-jutun naisten miehiin kohdistamasta seksuaalisesta ahdistelusta. Ällistyksekseni festareiden järjestyksenvalvojaesimies tuli julki omilla kasvoillaan; siksi riehaannuin keskustelemaan asiasta – halveksumassani kommenttilaatikossa – useita kertoja.

Niin – muistanpa patterin varapäällikön armeijatarinan aseettomana palvelleesta varusmiehestä, joka jouduttiin ampumaradalla komentamaan irti aseista. Opettelimme näet tuolloin – oman sinne pian suuntautuvan ensireissumme edeltä – aseenkäsittelyn varomääräyksiä, joita oli vielä sinä vuonna vasta neljä eikä vielä viittä.

Ihmisluonto siis ailahtelee, mutta se ei oikeuta mielivaltaa. Mieleeni noutautui seuraavaksi Elina Katajamäki, joka sanoi tv-haastattelussa vaihtaneensa journalismin poliisiin myönnettyään kadehtivansa poliiseja. Puhuiko hän sydämestään vai lasketteliko – eräästä toisesta osastaan – uuden heimonsa ”enemmistön kannan”?

Se on aiheellinen kysymys, sillä kirjoittihan Olavi Lempinenkin Poliisissa kuinka poliisipäällikkökurssilla aiemmin vallankäyttöön kriittisesti suhtautunut liikaviisas juristi – vailla poliisikoulutusta ja -kokemusta – oikein intoutui. Sai käteensä konepistoolin sekä pääsi käskyttämään; no, edes ohjelmoidusti osana harjoitusta.

"Ihmisluonto ailahtelee; siispä ensikertaa tai yllättävään tilanteeseen joutuessaan voi seurata kiusallinen reaktio."

En taas olisi välittänyt muistaa, kun 80-luvulla ala-asteikäisenä ”metsästin” mummolassa pikkulintua jousipyssyllä ja nuolella. Toisella puolen pihaa keinussa istunut isäni ei puuttunut asiaan ennen eikä jälkeenkään; jännittipä korkeintaan johtaisiko talon suuntainen ampumalinjani omaisuusvahinkoon.

Vaan vastapäätään istuneesta – myöhemmin oman käden kautta hautaan päätyneestä – ”kaveristaanpa” taas lähti aika mielenkiintoinen ääni. Hänen – luullakseen heikomman puolelle asettumisensa – oli oikeasti pelkkää toimimattoman persoonallisuuden oireilua. Siksi lainausmerkit. No? Ei saalista eikä vahinkoakaan.

Myös tämänvuosituhantisen – töissä tapahtuneen ja minun syytäni olleen – kolarinkin pääkaupunkiseudulta olisin mieluiten unohtanut. Ymmärrän nyt tulokaskouluttaja-ylikonstun omituiset kyselyt – muka jutustelimme, – kun harkkari keräsi tietoja. Se tuomitsi minut ja yritti siksi työntää ulos ammatista maksimoimalla paskan oloni.

"Se 'heikomman puolelle asettuminen' oli oikeasti persoonallisuushäiriön oire. Eikä 'pätemisenkään' viha ihan tervettä ollut."

Tottatosiaan; onko muka sattumaa, että vartijaa sekä järjestyksenvalvojaa nimitellään esimerkiksi lelupoliisiksi, koulukiusatuksi tai – väsynein viimeksi – kysyen ”etkö päässyt poliisikouluun”? Sellaista se nimittäin teettää, kun yksi käskee, toinen tottelee ja kolmas muodostaa asiasta oman käsityksensä joko heti tai sitten jälkeenpäin.

Sattumalla on kyllä sijansa – tuli kohdatuksi alhaisimman mahdollisen ihmistyypin edustaja – tai normaalisti symppis, mutta kaikkein huonoimmalla hetkellään. Kolmas laskelmoi ja neljäs on aina antisosiaalinen kukkoilija. Ilmeistä tai oletettavaa ei silti ole mikään. Luullakseen voittava tai kiinnijäämätön on aina ”rohkein”.

Pahin osa häirintää on oikeasti – diagnosoidun, tai diagnosoitavissa olevan, mikäli heidät vain saisi osastolle eli vastaanotolle, – persoonallisuushäiriöisten temppuja. Jos ne eivät vielä ole keikkaa tehneet, se tapahtuu kohta, mikäli arvailevat pystyvänsä vaikuttamaan vartijaan eli järjestyksenvalvojaan painostamalla tätä.

"Vallankäyttö aiheuttaa aina reaktioita useampaan suuntaan ja toiset niistä tulevat myös viiveellä."

Oli miten oli; sinä älä koskaan ripustaudu kiinni mihinkään kevyin perustein tai lopullisesti, jos ollenkaan. Jokainen sidonnaisuus on näet kyettävä tarvittaessa uudelleenarvioimaan. Erityisen tarkasti pidä varasi omien unelmiesi ja toisten ihmisten puheiden suhteen, mikäli mielit pidempää uraa noissa hommissa.

Varo uskottelemasta itsellesi mitään oikeudenmukaisuudesta – oikeus on eri asia. Se vaatii valtaa ja vallan takana on oltava voimaa; muuten oikeudesta pystytään tuskin edes takaamaan sitä tavallista – ylhäältäkatsovaisen normeeraavaa lopputulosta, – mikä lopulta tyydyttää vain harvaa, – jos ylipäätään ketään.