Oli miten oli, sisimmässäni uskon itse silti olevani enemmän arvoinen

(Kuva: Jari Kähkönen)

Matkustin kyydissä, jonka kuljettaja jo viimeistään paluumatkalla taisi luulla meitä kavereikseen – ansiotarkoituksesta huolimatta. Vaikka hän harmitteli itsekin paikallista sosiaalisuuden muotoa – niin kutsuttua tuttuutta – joku on koko ajan vieressä selittämässä jotain; äsken se pilasi häneltäkin tauon.

Siispä; puheltiin niitänäitä – toisten toisaalla parhaimmillaan jo aikoja sitten julkaisemia tietoja – varoen mahdollisimman tarkkaan kertomasta mitään itsestään ja kysymästä sellaista vastapuoleltakaan. Tiesin kyllin kyseisestä tyypistä kiertääkseni myös etäältä hänen lempiharrastuksensa ja -aiheensa.

Kotona otin odottaa saaneen henkilökohtaisen puhelun ja kännykkäni latautuessa jälkeensä kokeilin postata kolmannen kerran Asta Lepän kolumnin alapuolelle YLE:n nettisivuilla. Käsittämätöntä! Kuinka olinkaan voinut tehdä niin – nyt jo toista päivää putkeen – yhteensä neljästi. Kuulunko minä muka sittenkin johonkin kuvioon?

"Kuinka olinkaan voinut tehdä niin – jo toista päivää putkeen – yhteensä neljästi. Kuulunko minä muka sittenkin kuvioon?"

En. Sen sain huomata, kun senkertainen kommentti palautui bumerangina takaisin sähköpostiin ennakkotarkastuksesta. Mielestäni en ollut sen paremmin asiaton, otsikonvierinen kuin muutenkaan edistänyt huonoa keskustelukulttuuria – vaan pirustako senkään tietää – hylsythän ovat aina täysin geneerisiä.

Napitetuksi olen aivan varmasti tullut monen moninaista kertaa; muuten kommentit eivät tuostavain katoa hetken-tunteja ruudussa oltuaan. Voi miten passiivis-aggressiivista; sepä sattuvaa, kun Lepänkin teesi oli tämän verkkoviestintäilmiön oleminen alati vain leviämään päin – myös reaalimaailmassa.

Julkaisematon pointtini oli, että kuka on sopinut mistäkin kanssakäymisen tavoista kenen kanssa; tai millä muotomenettelyllä ne ovat muuttuneet kaikkia sitoviksi säännöiksi. Minusta enemmän kuin lisää sääntöjä kaivataan tahtoa tehdä kanssaihmiselle hyvää – kaikkialla, mutta etenkin verkkoviestinnässä.

"Minusta enemmän kuin lisää sääntöjä kaivataan tahtoa tehdä kanssaihmiselle hyvää. Etenkin verkkoviestinnässä."

Säännöt näet edellyttävät kykyä pakottaa tottelemaan. Joskus vallankäyttäjä on oikea Erittäin Tärkeä Henkilö, jolla on henkilösuojelu – toisinaan taas pelkkä narsistikunkku kenen loukkaamattomuutta hovinsa jäsenet varjelevat. Muista aina Mauno Koiviston opetus; juhlallisen sekä naurettavan välillä on vain pieni ero.

Ainakaan Karjalassa ei totisesti ole enää aikuista huoneessa hyviä tapoja valvomassa; siispä nämä niin kutsutusti mutkattomat tulevat pokkana liki, keskeyttävät toisen ja alkavat sölköttää omiaan. No, jos niin kutsutut säännöt ennenkään velvoittivat muita kuin vajaavaltaisia, sikäli mikäli täysi- tai ylivaltaista sattui huvittamaan.

Havaintojeni mukaan näiden niin sanottujen tuttujen roveltava käyttäytyminen naurattaa jo karjalaisiakin – ainakin asiallisen asiakeskustelun tärväytymistä/äkillistä aiheenvaihtoa valitellaan jälkeenpäin, yksityisesti. Miksei voi vain sanoa turpa kiinni, meillä on juttu kesken tai ei nyt ole sinun puheenvuorosi?

"Havaintojeni mukaan niin sanottujen tuttujen roveltava käyttäytyminen naurattaa jo karjalaisia itsejäänkin."

Niin. Sittenpä hörpin puolenyön tietämissä kylmää Dr. Pepperiä puolenlitran peltimukistani jalat pöydällä luurit korvissa, kun ruudulla pyöri toismaalainen poliisireality kaukaa vuosien takaa. Yht’äkkiä ovikelloa kirjaimellisesti rimputettiin ja ovea taottiin. Häkellyin niin, jotten muistanut pausea painaa.

Sehän oli pelleilijä eli häirikkö. Näin päättelin, kun en kylpytakin noutaneena ovisilmästä vilkaistessani nähnyt mitään – en ensiksi enkä kohta uudestaankaan. 12 vuotta siihen näemmä meni, että tämä tapahtui itselle; tosin aina olen ollut sitä mieltä, jotta täällä nyt oven taakse tulee spontaanisti vain ei-toivottuja vieraita.

Pitäisikö meilata valvontapyyntö Joensuun poliisiasemalle? Jätin tekemättä. Poliisiylenkatse tympäisee – mitä oma valvonta ei paljasta eikä sisällä hengen- ja terveydenvaaraa – on yhdentekevää. Mitähän tuokin pakettiautopartio täällä tekee? Olisi edes partiointia leikkiessään ajanut sen viimeisimmän juopon löytöpaikan kautta.

"Poliisiylenkatse tympäisee – mitä oma valvonta ei paljasta eikä sisällä hengen- ja terveydenvaaraa – on yhdentekevää."

Edelläkäyvän ajattelin, kun silkasta mielijohteesta avasin erään turvafirman – missä en koskaan itse ollut töissä – nettisivut. Nauroin makeasti kirjoitusvirheitään, liioittelujaan, tärkeilevän hämäriä kankeakielisyyksiään ja suoranaisia kusipäisyyteen viittaavia mahdottoman luulemisiaan mitkä siellä näin.

Jospa kukaan ei pidä itseänikään sen kummempana? Pelkkänä tuputtavana sekä tärkeilevänä koomisena hahmona, jonka asiantuntijuutta ei ollut olemassakaan eikä ollut kaksinenkaan kynämies. No, sittenpähän pitävät; se on heidän ongelmansa. Koska; oli miten oli, sisimmässäni minä itse uskon olevani enemmän arvoinen.

Jälkikirjoituksenomaisesti todettakoon, että olipa toisella pakettiautopartiolla kiire; lienekö vallan etsintää tehtävällä suorittanut. Ajoi vähintään viittäkymppiä, kun nopeusrajoitus oli kolmekymppiä; ei anna tietä – vaikka kuljettaja kyllä ehti silti sujuvasti vahdata, jotta astunko oikealle katsottuani suojatielle – "pakottaen" siihen. No, en.